Presidentti läksi Bandaan aamulla ja nyt me Jakartaan jääneet keikumme konttorituolilla, syömme lakua ja mietimme, että mitäs tässä sitten pitäisi alkaa hommaamaan. Melkoinen koneisto tällaisen valtiovierailun ohjelmoimiseen kyllä tarvitaan. (Konttorin koko naisisto ihastui salskeisiin adjutantteihin, tietysti. ) Indonesian puolella kun suunnitelmat vaihtuvat joka kolmas minuutti ja vastaus lähes mihin tahansa kysymykseen riippuu lähinnä vastaajan mielikuvasta, ei tiedosta. Onneksi apudelegaatio oli sen verran ammattiporukkaa, että meidän vaatimattomalla avustuksella vierailu meni ilmeisesti aika hyvin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Itse olin tietysti innoissani kuin pikkulapsi, kun pääsin Presidentin palatsiin seremonioita todistamaan. Aika epätodellinen olo, pitää sanoa, kun maammelaulu soi, tykit jysähteli ja presidentti katsasti lego-sotamiehiä. Kengän korkokin lähes katkesi kesken kaiken, enkä ehtinyt kotiin vaihtamaan missään välissä. Sanomattakin selvää, että loppupäivän klinkuttelin suhteellisen tyylittömästi... (mutta sentään arvokkaassa seurassa...)

 

 

Pientä kohellusta paikallisen pressin ja hotelliväen kanssa pääsi tietysti tapahtumaan. Ihan tyynesti (tai oikeastaan kiireellä) kokoilin lamppuja parin tv-kuvaajan apuna, kun paikallinen protokolla tuli ja ilmoitti, että mehän rakennetaan studiota varapresidentti Yusuf Kallan huoneessa. Eipä siinä mitään, mediaväki huiskittiin pihalle, jonka jälkeen Kalla ja Halonen istuivat viitisen minuuttia puoleksi rakennetussa Talk-show setissä. Oli kenen syytä tahansa, olisi saanut jäädä sattumatta, koska ilmeisesti luonteeni mukaan aion vielä mummonakin saada nolostuspuistatuksia, kun mietin tilannetta... 

 

Tällainen kuitenkin saatiin ulos. Äänenlaatu jättää toivomisen varaa, mutta silti.

http://www.liputan6.com/liputankhusus/?id=155142

 

Eilen illalla presidentin valokuvaaja ja lehdistövirkamiehet kutsuivat illastamaan presidentinlinnan keittiöön, kun satoi vimmatusti vettä. Harmin paikka, ettei ollut yhtään aikaa. Olisi nimittäin ollut hauskaa anekdoottiainesta herkutella state-banquetin ylijäämä-annoksilla SBY:n keittiössä!

 

Noh, Presidentti delegaatioineen on lähetetty Acehiin aamulla ja Riitta siellä vielä pää kolmantena jalkana vipeltää, mutta Jakartan porukka on tsemppauksen loputtua kuin valiumkourallisen jäljiltä.  Siitä syystä runosuonikaan ei juuri laula...

 

---

 

Yleisesti ottaen Jakartassa on taas tapahtunut kasvojen vaihdoksia. Mika, Jens, Niels ja Majbritt ovat takaisin skandinaviassa, Veronica ja Anette tulleet tilalle. Onhan tämä välillä aika rasittavaa, että aina on joku joka lähtee, ja joku jonka kanssa pitää aloittaa alusta. Viime perjantaina juhlimme uusioperheen kanssa kiinalaista uutta vuotta (ilmeisesti)  'moviestar'-pirskeissä.

 

Uusioperhe

 

Oli oikein mukavaa, mutta ajoituksessa olisi ollut toivomisen varaa. Suoraa pressan linnasta kenraaliharkoista juhliin (eikä aikaa käydä edes suihkussa välillä) ja aamulla suoraa suihkun kautta lentokentälle hermoilemaan. ( Silmäluomet olivat muuten niin turvoksissa, että piilolinssejä oli turha yrittää päähän...)

 

 

 

Valokuvat seuraavat huomenna, kunhan ehdin niitä purkaa...

olen mä vielä täällä. Paikallisia presidenttiuutisia on sulateltu ja analysoitu (Suharto kuoli, Ramos-Hortaa ammuttiin) ja oman arvoisan tasavaltani presidentti suuntaa näille leveysasteille lauantaina... palaan ehkä sen myllytyksen jälkeen pitemmällä kaavalla

Suhteellisen karmaisevan 36 tunnin lentomatkan jälkeen pääsin vihdoin näivettyneenä Helsinkiin...(ja vielä ihan tahallani olin suunnitellut Singaporeen 13 tunnin layoverin, että ehtisin käydä vähän kaupungilla. Kaupungilla vähän käyminen tarkoitti sitten metrolla Orchad Roadille, jumalaiseen Kinokunya kirjakauppaan pariksi tunniksi, kahvilaan lukemaan Strait Times ja takaisin lentokentälle. Varsinainen maailmanmatkaaja taas...)

No se siitä. Vuosi Indonesiassa meni ihan hiivatin nopeasti ja oli hyvinkin yksi elämäni parhaista. Jollei mukaan lasketa sitä, että kavereita ja perhettä ei pysty näkemään niin paljon kuin haluaisi, negatiivisia juttuja vuodesta 2007 on vaikea löytää. Noh, yleisesti ottaen, hengittäisin mieluummin pakokaasua hieman pienemmässä määrin. Myrkyn hönkimiselle ei nyt kuitenkaan tule loppua ihan vielä, sillä tammikuun lopussa palailen takaisin Jakartaan vielä runsaaksi puoleksi vuodeksi töihin.

Eilen illalla pakotin ystäväni Jaanan katsomaan valokuvia, ja mietin itsekseni mitkä olisivat olleet vuoden 2007 Lempparit (uusien ystävyyksien lisäksi)

Ehkä nämä...

1.Työmatkat. Erityisesti mieleen jää varmasti matka Länsi-Sumban pikkukyliin (eikä vähiten siksi, että tuliaisena tuli lavantauti) ja keskustelut fundamentalistimuslimien kanssa Pasuruanissa ja entisten GAM:n naississien kanssa Banda Acehissa.

2. Sukeltaminen. Entisen suosikkini, Bunakenin, rinnalle nousi Pulau Weh, pohjois-Sumatralla.

3.Jakartan arki. Kuntosali -  Lara Djonggranin Rendang, Sushigoove, Gado-gado ja paistettu tempe neloskerroksen kanttiinissa lounasaikaan- italialaiset leffat keskiviikkoisin - perjantaiset iltapäiväkahvit- Taman Rasunan uima-allas - iltateet ja E! Entertainment TV Ninin kanssa - Kodin portin yli kiipeäminen aamuyöllä korkokengissä, kun turvamiehet (hmmm...) ovat nukahtaneet TV:n eteen.

4.. Ruotsalaisten Puncakin talo. Täällä tuli vietettyä monta mahtavaa viikonloppua vilpoisassa vuoristoilmassa saunoen, syöden ja juoden.

5. Bale-Bale. Ihana Jaavalaistyylinen paikallinen kauneushoitola ja hierontasalonki, jossa voisin pyöriä tuntikaupalla hemmoteltavana... huokeaan hintaan.

Indonesialaisten kanssa on välillä maailman turhauttavinta kommunikoida sähköpostitse.

Yleensä kuvio on tämä. Omassa sähköpostissani käsitellään vaikkapa kuutta asiaa, joista 4 on kysymyksiä ja 2 vastauksia aiempaan. Seuraavana päivänä vastaussähköpostissa vastataan siihen kysymykseen ,joka sattui olemaan ensimmäisenä, jonka jälkeen ehdotetaan jotakin täysin puun takaa tulevaa uutta seikkaa asiaan 5, joka on täysin yhteensopimaton oman selvitykseni kanssa ja kysytään uudelleen asiaa 6. Asioista 2,3 ja 4 ei puhuta mitään. 

11 kuukauden aikana olen oppinut numeroimaan sähköpostissa käsitellyt asiat. Informaatiopalauma on näin huomattavasti parempi.

Indonesialaisten kanssa on välillä maailman turhauttavinta kommunikoida postitse.

Lähetetään dokumentitiA postissa järjestölle B allekirjoitettavaksi. Viikon kuluttua paluupostissa ei ole edelleenkään mitään, joten soitetaan perään. Henkilö C kertoo, että laitetaan heti postiin. Viikon kuluttua soitan uudelleen, jolloin henkilö C kertoo, että eipä ole voitu allekirjoittaa, kun postisetä ei ole tuonut koko dokumentti A:ta. No Biggie, tätä sattuu Intoosian postin kanssa kokoajan. Valmistellaan siis uusi dokumentti, uudet päivämäärät ja allekirjoitukset ja pistetään postiin. Heitetään oma kappale aiemmasta dokusta silppuriin ja kerrotaan tämä kaikki puhelimessa henkilölle C. Seuraavana päivänä postissa tulee henkilön D allekirjoittama aiemmin lähetetty dokumentti, jonka liitteeksi on nidottu vaikkapa puoli vuotta sitten tehty drafti, jonka sisältö on muuttunut jo tusinan kertaa.

Tätä kuviota tai vastaavaa ei voi välttää sitten millään. Nykyään tosin ilmoitan sähköpostitse etanapostin lähettämisestä.

Välillä tuntuu, että tämä ylevä yhteistyö täällä on pelkkää paimentamista ja jos välillä ote hellittää (ei vaikkapa muista kertoa, että päivärahoja ei voi jättää maksamatta sillä verukkeella, että antaa luennoitsijalle puukon... IHAN TOTTA!!!), niin asiat lähtevät luisumaan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ja hups, taas meni aamupäivä damage-controllin parissa. Puuh!

Hermo siis menee tämän kaaos-kommunikaation kanssa, varsinkin kun on jumalaton kiire-tilanne päällänsä. Itse olen kaikkein tehokkaimmillani, mikäli on hieman tuli perseen alla, mutta Indonesialaiset kadottavat kiireessä vähäisenkin järjestelmällisyytensä ja syytävät puolivalmiita ajatuksia, sähköposteja ja tekstiviestejä ympäriinsä kuin pyörremyrsky.  Tuntuu, että aina kun saa jonkin asian selitettyä muka maailman yksinkertaisimmin ja selkeimmin, niin johan paluupostissa kolahtaa jokin uusi ongelma setvittäväksi.

Työniloa teillekin!

Toissa viikolla pääsin vihdoin piipahtamaan Banda Acehissa (ja Siglissä). Matkan tarkoituksena oli tavata muutamaa kansalaisjärjestöä ja keskustella mahd. yhteistyöstä sekä kuulostella yleisesti ottaen, jotta mitä Acehissa on meneillään. Reissun luonteesta johtuen, matkan informaatiollinen anti oli aika tiukkaa. Ehdimme käydä läpi reintegraation ongelmat, kuvernöörin väitetyn argentiinalaisen tyttöystävän, acehilaisten 'avustustalouden' tilan, laittomat hakkuut ja kaiken maailman kysymykset läpi NGO kontaktieni kanssa. (Ja arvasitte oikein, minulla ei ole aikaa käydä näihin tämän kummemmin käsiksi...)

Ruhtinaalliset 48 tuntia menivät siis aika lailla työntouhussa, mutta toisen päivän iltana ehdin turistiksi ja istuksimaan hetken Bandan kuuluisissa kahviloissa.

Olen kuullut kontakteiltani (jätettäköön nimet mainitsematta), jotta Acehissa saa maailman parasta kahvia ja parasta ganjaa. Ja jos onnistuu yhdistämään nämä kulutushyödykkeet, niin sittenpä vasta on elämä autuutta. Kahvi oli erinomaista, paksua ja maistui vähän lakritsalta. Laittomat nautintoaineet jätin välistä, mutta pari kertaa nenääni tulvahti melko amsterdamilainen aromi. Pitäisi tutkia Acehin varhaisempaa historiaa (monien muiden tavoin tarkempi ajanlaskuni Acehin suhteen alkaa tapaninpäivänä 2004 ), sillä jotenkin kaupungissa oli arabimaailman tuntu. Voimassa oleva Sharia-laki tietysti edellyttää, että kaikilla musliminaisilla on huntu päässä ja muutenkin säädyllinen puvustus, joten se saattaa ajaa ajatukset arabimaailmaan. Kun yhdistetään hunnutetut naiset, kahvilassa istuvat miehet ja kannabis, niin totta vieköön tuntui hieman, että olisi länsirannalla.

Muuhun Indonesiaan verrattuna sanomalehtiä näkyi joka paikassa. Paikallinen Serambi (kuisti)- lehti oli saatavilla melko rupuisistakin pikku warungeista. En osaa oikein kuvitella, että Jakartassa warunki-väki tutustuisi maailman tapahtumiin nasi gorengin äärellä.

Yleisesti ottaen Banda Aceh kaupunkina oli positiivinen yllätys. Ehkä johtui siitä, että olen lukenut tuhansia sivuja konfliktia  koskevaa analyysia, päivitellyt paikallistalouden käsittämätöntä tilaa kymmenien Acehilaisten kanssa sekä katsonut aikoinaan TV:stä, kuinka Baiturrahman moskeija ainoana rakennuksena nousi post-tsunami debriksen keskeltä. 

Mesjid Raya Baiturrahman

Yleisnäkymää