En tiedä onkohan tuo nyt ihan oikea termi kuvaamaan olotilaani tällä hetkellä. Ei nyt ihan normiton tilanne ole kuitenkaan päällä, hieman neuvoton vain. Kaveripiiri on muuttunut luonnollisen poistuman ja tuleman johdosta aika paljon ja kolme hyvää ystävää (Nini, Marco ja Strats) ovat kukin poistumassa maasta pian. Yllämainitussa järjestyksessä. Toki tänne jää vielä vaikka ketä, mutta koska en ole jaksanut sitten kesäkuun olla mielin kielin jokaikisillä kinkereillä tutustumassa ihmisiin, on vähän sellainen olo, että seuraelämä kyllä hidastuu huomattavasti seuraavan kuukauden jälkeen. Tympeää!!!

Samalla olen tietenkin itsekin alkanut orientoitua Suomeen paluuseen, mutta se on hieman hankalaa ilman paluulippua ja itseasiassa varmuutta siitä, että onkohan tässä edes palaamassa Suomeen. Oikeastaan en haluaisi ollenkaan, toisaalta silti oman kodin parveke vesipiippuineen, saarioisten kerroskiisseli, keskuspuiston hiekkatiet ja raitiovaunut ovat käyneet mielessä useasti. 

Vahvin vaihtoehto kotiinpaluulle on jokatapauksessa tammikuun puolenvälin paikkeilla. (Silloin tuskin on optimaalista litkiä minttuteetä tai piiputella parvekkeella, mutta mitä siitä. )Vähän aikaa mietin, että jos lähtisinkin pari kuukautta ennen aioittua, mutta ei siinäkään mitään, tai ainakaan paljon, järkeä ole. Ennen vanhaan (lue, vielä n. 5 vuotta sitten) se, että kaikki oli auki, oli aika jännittävää. Nyt kuvailisin tunnetta enemmänkin turhauttavana ja pikkiriikkisen (tai ehkä jopa riikkisen) ahdistavana.

Ninikin (kotiin paluuseen 3 viikkoa ja takana vuosi) kertoi nähneensä unta, että seisoi polvia myöten lumessa jollakin Kööpenhaminan torilla ja oli äärimmäisen hämmentynyt, eikä tiennyt mihin suuntaan lähteä...  Tiedän tunteen...

Toisaalta, tässä on vielä uuteen vuoteen asti rutosti töitä paiskittavana ja varmasti turha alkaa kriiseilemään ennen kuin on pakko... tai siis protestanttisen selkärangan asettama moraalinen kriiseilyvelvollisuus iskee päälle.