<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Itse olin tietysti innoissani kuin pikkulapsi, kun pääsin Presidentin palatsiin seremonioita todistamaan. Aika epätodellinen olo, pitää sanoa, kun maammelaulu soi, tykit jysähteli ja presidentti katsasti lego-sotamiehiä. Kengän korkokin lähes katkesi kesken kaiken, enkä ehtinyt kotiin vaihtamaan missään välissä. Sanomattakin selvää, että loppupäivän klinkuttelin suhteellisen tyylittömästi... (mutta sentään arvokkaassa seurassa...)

Pientä kohellusta paikallisen pressin ja hotelliväen kanssa pääsi tietysti tapahtumaan. Ihan tyynesti (tai oikeastaan kiireellä) kokoilin lamppuja parin tv-kuvaajan apuna, kun paikallinen protokolla tuli ja ilmoitti, että mehän rakennetaan studiota varapresidentti Yusuf Kallan huoneessa. Eipä siinä mitään, mediaväki huiskittiin pihalle, jonka jälkeen Kalla ja Halonen istuivat viitisen minuuttia puoleksi rakennetussa Talk-show setissä. Oli kenen syytä tahansa, olisi saanut jäädä sattumatta, koska ilmeisesti luonteeni mukaan aion vielä mummonakin saada nolostuspuistatuksia, kun mietin tilannetta... 

Tällainen kuitenkin saatiin ulos. Äänenlaatu jättää toivomisen varaa, mutta silti.

Eilen illalla presidentin valokuvaaja ja lehdistövirkamiehet kutsuivat illastamaan presidentinlinnan keittiöön, kun satoi vimmatusti vettä. Harmin paikka, ettei ollut yhtään aikaa. Olisi nimittäin ollut hauskaa anekdoottiainesta herkutella state-banquetin ylijäämä-annoksilla SBY:n keittiössä!

Noh, Presidentti delegaatioineen on lähetetty Acehiin aamulla ja Riitta siellä vielä pää kolmantena jalkana vipeltää, mutta Jakartan porukka on tsemppauksen loputtua kuin valiumkourallisen jäljiltä.  Siitä syystä runosuonikaan ei juuri laula...

---

Yleisesti ottaen Jakartassa on taas tapahtunut kasvojen vaihdoksia. Mika, Jens, Niels ja Majbritt ovat takaisin skandinaviassa, Veronica ja Anette tulleet tilalle. Onhan tämä välillä aika rasittavaa, että aina on joku joka lähtee, ja joku jonka kanssa pitää aloittaa alusta. Viime perjantaina juhlimme uusioperheen kanssa kiinalaista uutta vuotta (ilmeisesti)  'moviestar'-pirskeissä.

Uusioperhe

Oli oikein mukavaa, mutta ajoituksessa olisi ollut toivomisen varaa. Suoraa pressan linnasta kenraaliharkoista juhliin (eikä aikaa käydä edes suihkussa välillä) ja aamulla suoraa suihkun kautta lentokentälle hermoilemaan. ( Silmäluomet olivat muuten niin turvoksissa, että piilolinssejä oli turha yrittää päähän...)

Valokuvat seuraavat huomenna, kunhan ehdin niitä purkaa...

Yleensä kuvio on tämä. Omassa sähköpostissani käsitellään vaikkapa kuutta asiaa, joista 4 on kysymyksiä ja 2 vastauksia aiempaan. Seuraavana päivänä vastaussähköpostissa vastataan siihen kysymykseen ,joka sattui olemaan ensimmäisenä, jonka jälkeen ehdotetaan jotakin täysin puun takaa tulevaa uutta seikkaa asiaan 5, joka on täysin yhteensopimaton oman selvitykseni kanssa ja kysytään uudelleen asiaa 6. Asioista 2,3 ja 4 ei puhuta mitään. 

11 kuukauden aikana olen oppinut numeroimaan sähköpostissa käsitellyt asiat. Informaatiopalauma on näin huomattavasti parempi.

Indonesialaisten kanssa on välillä maailman turhauttavinta kommunikoida postitse.

Lähetetään dokumentitiA postissa järjestölle B allekirjoitettavaksi. Viikon kuluttua paluupostissa ei ole edelleenkään mitään, joten soitetaan perään. Henkilö C kertoo, että laitetaan heti postiin. Viikon kuluttua soitan uudelleen, jolloin henkilö C kertoo, että eipä ole voitu allekirjoittaa, kun postisetä ei ole tuonut koko dokumentti A:ta. No Biggie, tätä sattuu Intoosian postin kanssa kokoajan. Valmistellaan siis uusi dokumentti, uudet päivämäärät ja allekirjoitukset ja pistetään postiin. Heitetään oma kappale aiemmasta dokusta silppuriin ja kerrotaan tämä kaikki puhelimessa henkilölle C. Seuraavana päivänä postissa tulee henkilön D allekirjoittama aiemmin lähetetty dokumentti, jonka liitteeksi on nidottu vaikkapa puoli vuotta sitten tehty drafti, jonka sisältö on muuttunut jo tusinan kertaa.

Tätä kuviota tai vastaavaa ei voi välttää sitten millään. Nykyään tosin ilmoitan sähköpostitse etanapostin lähettämisestä.

Välillä tuntuu, että tämä ylevä yhteistyö täällä on pelkkää paimentamista ja jos välillä ote hellittää (ei vaikkapa muista kertoa, että päivärahoja ei voi jättää maksamatta sillä verukkeella, että antaa luennoitsijalle puukon... IHAN TOTTA!!!), niin asiat lähtevät luisumaan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ja hups, taas meni aamupäivä damage-controllin parissa. Puuh!

Hermo siis menee tämän kaaos-kommunikaation kanssa, varsinkin kun on jumalaton kiire-tilanne päällänsä. Itse olen kaikkein tehokkaimmillani, mikäli on hieman tuli perseen alla, mutta Indonesialaiset kadottavat kiireessä vähäisenkin järjestelmällisyytensä ja syytävät puolivalmiita ajatuksia, sähköposteja ja tekstiviestejä ympäriinsä kuin pyörremyrsky.  Tuntuu, että aina kun saa jonkin asian selitettyä muka maailman yksinkertaisimmin ja selkeimmin, niin johan paluupostissa kolahtaa jokin uusi ongelma setvittäväksi.

Työniloa teillekin!

Ruhtinaalliset 48 tuntia menivät siis aika lailla työntouhussa, mutta toisen päivän iltana ehdin turistiksi ja istuksimaan hetken Bandan kuuluisissa kahviloissa.

Olen kuullut kontakteiltani (jätettäköön nimet mainitsematta), jotta Acehissa saa maailman parasta kahvia ja parasta ganjaa. Ja jos onnistuu yhdistämään nämä kulutushyödykkeet, niin sittenpä vasta on elämä autuutta. Kahvi oli erinomaista, paksua ja maistui vähän lakritsalta. Laittomat nautintoaineet jätin välistä, mutta pari kertaa nenääni tulvahti melko amsterdamilainen aromi. Pitäisi tutkia Acehin varhaisempaa historiaa (monien muiden tavoin tarkempi ajanlaskuni Acehin suhteen alkaa tapaninpäivänä 2004 ), sillä jotenkin kaupungissa oli arabimaailman tuntu. Voimassa oleva Sharia-laki tietysti edellyttää, että kaikilla musliminaisilla on huntu päässä ja muutenkin säädyllinen puvustus, joten se saattaa ajaa ajatukset arabimaailmaan. Kun yhdistetään hunnutetut naiset, kahvilassa istuvat miehet ja kannabis, niin totta vieköön tuntui hieman, että olisi länsirannalla.

Muuhun Indonesiaan verrattuna sanomalehtiä näkyi joka paikassa. Paikallinen Serambi (kuisti)- lehti oli saatavilla melko rupuisistakin pikku warungeista. En osaa oikein kuvitella, että Jakartassa warunki-väki tutustuisi maailman tapahtumiin nasi gorengin äärellä.

Yleisesti ottaen Banda Aceh kaupunkina oli positiivinen yllätys. Ehkä johtui siitä, että olen lukenut tuhansia sivuja konfliktia  koskevaa analyysia, päivitellyt paikallistalouden käsittämätöntä tilaa kymmenien Acehilaisten kanssa sekä katsonut aikoinaan TV:stä, kuinka Baiturrahman moskeija ainoana rakennuksena nousi post-tsunami debriksen keskeltä. 

Mesjid Raya Baiturrahman

Yleisnäkymää

Täällä muuten ei ainakaan antropologit istu nojatuolissa norsunluutornissaan... Kovin oli poliittista sanomaa ja 'informanteilla' meni lujaa myös puhujanpöntössä!

Tuli melkein ikävä yliopistolle kun käppäilin tuolla kampuksella. Ihmiset kanteli kirjoja ja istuskeli kahviloissa lukemassa ja keskustelemassa kuin missäkin ihmemaassa!  

Jatkan taas paremmalla ajalla.

Samalla olen tietenkin itsekin alkanut orientoitua Suomeen paluuseen, mutta se on hieman hankalaa ilman paluulippua ja itseasiassa varmuutta siitä, että onkohan tässä edes palaamassa Suomeen. Oikeastaan en haluaisi ollenkaan, toisaalta silti oman kodin parveke vesipiippuineen, saarioisten kerroskiisseli, keskuspuiston hiekkatiet ja raitiovaunut ovat käyneet mielessä useasti. 

Vahvin vaihtoehto kotiinpaluulle on jokatapauksessa tammikuun puolenvälin paikkeilla. (Silloin tuskin on optimaalista litkiä minttuteetä tai piiputella parvekkeella, mutta mitä siitä. )Vähän aikaa mietin, että jos lähtisinkin pari kuukautta ennen aioittua, mutta ei siinäkään mitään, tai ainakaan paljon, järkeä ole. Ennen vanhaan (lue, vielä n. 5 vuotta sitten) se, että kaikki oli auki, oli aika jännittävää. Nyt kuvailisin tunnetta enemmänkin turhauttavana ja pikkiriikkisen (tai ehkä jopa riikkisen) ahdistavana.

Ninikin (kotiin paluuseen 3 viikkoa ja takana vuosi) kertoi nähneensä unta, että seisoi polvia myöten lumessa jollakin Kööpenhaminan torilla ja oli äärimmäisen hämmentynyt, eikä tiennyt mihin suuntaan lähteä...  Tiedän tunteen...

Toisaalta, tässä on vielä uuteen vuoteen asti rutosti töitä paiskittavana ja varmasti turha alkaa kriiseilemään ennen kuin on pakko... tai siis protestanttisen selkärangan asettama moraalinen kriiseilyvelvollisuus iskee päälle.  

Kännykkäni tekstarimuisti on päivän aikana täyttynyt pariin jo kertaan... Yleensä se ärsyttää minua, mutta tämän viestin kanssa ei niin paljon. En tiedä mitä merkitystä punaisiin pynttäytymisellä on, mutta on hienoa huomata, että tekstareita on tullut niin monelta eri taholta. (Suurin osa Indonesiasta, mutta myös kavereiltani Thaimaasta, Israelista, Australiasta ja Suomesta). Tuli vähän sellainen we are the world -fiilinki.

Epäonnekseni en omista yhtäkään toimistokelpoista punaista paitaa, mutta laitan punaisen teepparin salille ja illalla Saschan läksijäisiin.

(Ikkunan takana on muuten mielenosoitus Newmontia vastaan. Niitä on noin kahden kuukauden välein...)

Korskeita kuunareita Sunda Kelapassa

Luar Batangilainen näkymä Jakartan jätehuoltoon.

Kafe Batavian yläkerta ennen lounasaikaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

Osa ruokakärryistä on telakalla päiväsaikaan, mutta monella nuudelikauppiaalla on rupia sen verran tiukassa, ettei Ramadanin aikaankaan voi pistää lappua luukulle. Kauppa tietysti käy hieman nihkeämmin. Kerjäisiä on katukuvassa huomattavasti tiheämmässä, eihän Ramadanin tarkoitus ole ainoastaan itsekurin harrastaminen vatsaa kurisuttamalla, vaan myös muiden auttaminen ja intensiivinen uskonnonharjoitus. Yleensä aika vähän annan kerjäläisille pennejä, mutta päätin, että tämän Ramadanin aikaan olen normaalia anteliaammalla tuulella. Vaikka vain sen takia, että Jakartan herrat menivät kriminalisoimaan kokonaisen uskonpylvään aivan Ramadanin alla.